Pete Seegeristä
Näin Bob Dylanin alkuvuosista kertovan elokuvan A Complete Unknown. Timothy Chalamet näytteli mun mielestä hyvin yhtä siivua Dylanista ja paikoitellen myös kuulosti paljon häneltä. Elokuvaan kiteytettiin liikaa oikomatta Dylanin kasvaminen haaveilijasta oikeeks folk-muusikoks, yhtenä mentorinaan Pete Seeger, ja muutamaa vuotta myöhemmin tapahtuneen muutoksen rock-muusikoks.
Pete Seeger on yks mun lempparimuusikoita ja oon ilonen, et häntä ei esitetty leffassa ihan pahimman luokan folk-puristiks, vaikka leffassa mentiinkin fiktion puolelle. Esimerkki: todellisuudessa vuoden 1965 Newportin folk-festareille oli buukattu muitakin sähkösesti soittavia esiintyjiä, eikä Seeger ollu vihanen Dylanille vaan huonolle livemiksaukselle—eli Seeger ei ollu shokissa tai agressiivinen mistään "takinkäännöstä".
Joidenkin folk-tosikkojen uudistuksenvastasuus kylläkin oli ihan totta, mistä esimerkkinä kuuluisa "Judas!"-huuto yhdellä Dylanin saman vuoden keikoista (joka on leffassa ympätty saman Newport-keikan yhteyteen—ja ihan ymmärrettävästi niin). Siltikin, on hassua miten kevyeltä Like a Rolling Stone -esitys kuulostaa nykykorvin. Rumpali ei taida edes käyttää symbaaleja.
***
Seegerista voisin kirjottaa ja puhua vaikka kuinka pitkästi. Mutta nyt haluaisin vaan tuoda esille Seegerin ällistyttävää ja ton ajan amerikkalaiseks folk-muusikoks tosi monipuolista livemusiikkia muutaman tallenteen kautta.
Seegerin lahja oli saada ihmiset laulamaan mukana. Kun mä kuulin ekaa kertaa "Amazing Grace" -yhteisvedon, mä muistan ajatelleeni, että miten tästä ei puhuta? Ihan tosi, toi on mun mielestä suurenmoinen ja musiikkimaailman hienointa kärkeä. (Noh, vastaus on varmaankin ainakin osittain, että folk-musiikilla ei oo takanaan samanlaista teollisuutta ku rock-musiikilla—huom. sitä samaa teollisuutta, joka myy tuotteitaan vaikka sitten sepitetyillä väitteillä).
Yleisön opetus -osuus on usein sisällytetty tallenteisiin. Saman keikan "Run Come See the Sunissa" voit kuulla, miten Seeger opettaa lennosta jokasen harmonialinjat. Ja sitten lauletaan. Hauras versio "Greensleevesistä" vedetään ilman sanoja—yleisö hymisee ja Seeger soittaa huilulla välillä johdatellen, välillä luovien päämelodian lomitse.
Jos tykkäsit noista, niin toinen hieno albumina julkastu keikka on Carnagie Hallista vuodelta 1963. Oma lemppariyhteislaulatus tuolta on niin ikään mymisty "Miserlou", mutta myös soolovedot, esim. "Guantanamera" ja "Genbaku O Yurusumagi", on upeita. En kuitenkaan kerro jälkimmäisistä enempää nyt, koska nyt oli kyse yhteislaulamisesta ja koska haluan kirjottaa Seegeristä pidemmin tulevaisuudessa.